Hotellin sijainti oli odotetun hyvä. Ranta oli niin lähellä, että sen kautta kuljettiin itse hotelliin ja Playa Del Carmenin pääkävelykatu kulki korttelin vastakkaista puolta. Huoneen kosteantunkkainen ilma pelästytti aluksi, mutta tunkkaisuuden aiheuttaneen kaapin sulkeminen auttoi (ja kosteus oli ilmassa muutenkin). Tosin kyseisessä kaapissa pari viikkoa säilytetyt takit nappasivat hajun itseensä. Rantabaarin henkilökunta oli kovin innokasta kantamaan juotavaa janoisille matkaajille, ensimmäiset Mojitot oli kädessä jo ennen kuin matkalaukkua ehti aukaista.
Pari ensimmäistä päivää meni lähiympäristöä kierrellessä. Kävelykatu oli pitkä ja tunnelmaltaan eurooppalaisen rento. Suurta turistiryysistä tuolla ei missään vaiheessa ollut paikkoja ruuhkauttamassa, vaan ravintoloista ja kahviloista sai aina heti pöydän eikä kaupoissa tarvinnut pahemmin jonotella.
Matkan ainoa opastettu retki oli Chichen Itza. Lonely Planetista saa yleensä tarpeeksi tietoa omatoimiseen kiertelyyn, mutta tuollaisella suuremmalla historiallisella alueella on paikallinen opaskin jo ihan paikallaan. Heppu olikin ihan hyvä tyyppi - alueella syntynyt arkeologi, joka on Mayoista kirjoittanut useamman kirjankin. Siinä tuli sitten erilaiset rituaaliuhraustyylit tutuiksi selostuksia kuunnellessa. Paikka oli vaikuttava, ilmankos valittiinkin taannoin yhdeksi maailman "uusista" seitsemästä ihmeestä. Paluumatkan ruokatauolla koettiin yksi matkan kulttuuritarjonnan kohokohdista, kun tarjoilijattaret tulivat pöydän viereen tanssimaan olutpullot päidensä päällä.
Carmenin arjesta. Säät suosivat, vesi oli lämmintä, hiekka hienoa, ranta siisti eikä kertaakaan täynnä, joten kelpasihan tuolla. Kävelykatu oli tosiaankin mukava ja siellä tuli viihdyttyä myös paljon. "Wanna get high, my friend?" -kuiskuttelut ja "Hola! Massage!" -huudot (jälkimmäiset useimmissa tapauksissa vaikuttivat kyllä johdattelevan ihan aitoon hierontaan) tulivat päivittäin tutuiksi, mutta tarjouksiin ei tullut tartuttua. Sisäänheittäjät eivät olleet turhan päällekäyviä, joten tallustella sai varsin rauhassa kunhan tottui siihen, että jätti suurimman osan tarjouksista vain huomioimatta. Ruoka oli hyvää ja halpaa, joskin ennakko-odotuksista poikkeavaa. Aito sikäläinen sapuskahan on kaukana täällä tunnetusta texmexistä, joten ruoka ei ollut edes kovin maustettua. Habaneroa löytyi tyypillisesti erikseen pöytään kannetusta maustekastikkeesta, jota sitten sai oman maun mukaan lisäillä. Vaikka seutu Meksikon kalleinta onkin, olivat aterioiden hinnat hyvällä kohtuutasolla. Hieman kalliimmissa ravintoloissa kahden hengen ruoat maksoi tyypillisesti euroissa alle parikymppiä, juomat päälle muutaman euron. Amerikkalaistyylinen tippikulttuuri (15-20%) toi lisähintansa, vaikka eihän se pakollista sinänsä olisi ollutkaan.
Lisää raunioita oli tiedossa kun muutaman päivän kuluttua lähdettiin Tulumiin. Kuljetus hoitui matkalla pariinkiin otteeseen hyödynnetyillä colectivoilla. Käytännössä siis paikalliset pakettiautot ja minibussit poimivat ja jättivät matkustajia mistä tahansa ajamansa reitin varrella. Edullista köröttelyä ja varsin nopeaakin, tuntui kuljettajilla kaasujalka olevan erityisen herkässä ja matkaa pysähdysten lisäksi hidastivatkin vain meksikolaiseen tyyliin vauhtia varmasti hidastavat hidastustöyssyt - valtateilläkin oli aina välillä ajoradan poikki istutettu taajaan metallisia puolipalloja, joiden päältä kukaan ei edes koittanut ajaa muuten kuin ryömintävauhdilla. Tulum itsessään tuli tutuksi Planet Terrorin loppukohtauksesta. Elokuvassa paikka teki vaikutuksen, joten pitihän siellä käydä, kun sijaintikin oli vielä varsin lähellä lomailupaikkaa. Turkoosi meri, ympäröivä viidakko ja jyrkänteen reunalla sijaitsevat rauniot olivatkin hieno yhdistelmä. Tuonne mennessä tuli vatsan hyvinvointia silmälläpitäen tehtyä typerä ratkaisu, kun maantien varrelta raunioita kohti tarpoessa paikalle juoksi yht'äkkiä tyttö lusikka ojossa. Ensireaktio oli "tietenkin" maistaa, mitä lusikassa oli. Lusikan suussa ollessa mieleen sitten jo välittömästi tulikin, että moinen on kaikkea muuta kuin järkevää. No, lusikan sisältö maistui kookokselle ja seuraavana aamuna maistuikin sitten Imodium.
Lintupuisto oli kiintoisa paikka. Jostain syystä muita vierailijoita ei tuolloin edes näkynyt, joten elukoita sai kaikessa rauhassa katsella ja kuvailla. Yhtenä päivänä hypättiin katamariiniin ja matkustettiin Cozumelin saarelle. Paikka on läheisten koralliriuttojen johdosta sukeltajien suosiossa, mutta maanisäkkäinä lähinnä kiertelimme saaren pääkaupunkia. Paikka on yksi karibianristeilijöiden pysähdyspaikoista, joten tuolla turistien hanhilaumoja löytyi aivan toiseen tapaan kuin Carmenista. Paikassa oli jonkin sortin festarit ja hauskana yksityiskohtana avajaistilaisuuden musiikista vastannut pianisti soitti minkä lie kunnanisän lavalle varioiden supermario-teemaa.
Colectivoja hyödynnettiin taas Akumaliin mentäessä. Lonely Planet kehui paikan laguunia, mutta paikan päältä ei löytynyt mitään opasteita, joten lähdettiin sitten vaan tarpomaan ensin rantaa ja sitten tietä keskipäivän paahteessa oletettuun suuntaan. Usempi kilometri siinä sitten menikin, mutta paikka löytyi. Merestä puolisen kilometriä irtaantunut laguuni oli täynnä trooppisia kaloja ja siellä sitten kelpasi snorklata kuin missäkin akvaariossa.
Cancunin päivä varmisti sen, että Carmen oli ollut lomakohteena parempi valinta. Keskusta oli tavallaan ankea ja hotellialue koostui ohuella maakaistaleella olevista jättihotelleista, ostoskeskuksista ravintoloista ja yökerhoista. Hotellissa köllimiseen ja kosteaan lomaan kyllä varmasti mainio paikka. Kierreltiin parit ostoskeskukset ja toisesta löytynyt akvaario.
Carmenin arjesta. Säät suosivat, vesi oli lämmintä, hiekka hienoa, ranta siisti eikä kertaakaan täynnä, joten kelpasihan tuolla. Kävelykatu oli tosiaankin mukava ja siellä tuli viihdyttyä myös paljon. "Wanna get high, my friend?" -kuiskuttelut ja "Hola! Massage!" -huudot (jälkimmäiset useimmissa tapauksissa vaikuttivat kyllä johdattelevan ihan aitoon hierontaan) tulivat päivittäin tutuiksi, mutta tarjouksiin ei tullut tartuttua. Sisäänheittäjät eivät olleet turhan päällekäyviä, joten tallustella sai varsin rauhassa kunhan tottui siihen, että jätti suurimman osan tarjouksista vain huomioimatta. Ruoka oli hyvää ja halpaa, joskin ennakko-odotuksista poikkeavaa. Aito sikäläinen sapuskahan on kaukana täällä tunnetusta texmexistä, joten ruoka ei ollut edes kovin maustettua. Habaneroa löytyi tyypillisesti erikseen pöytään kannetusta maustekastikkeesta, jota sitten sai oman maun mukaan lisäillä. Vaikka seutu Meksikon kalleinta onkin, olivat aterioiden hinnat hyvällä kohtuutasolla. Hieman kalliimmissa ravintoloissa kahden hengen ruoat maksoi tyypillisesti euroissa alle parikymppiä, juomat päälle muutaman euron. Amerikkalaistyylinen tippikulttuuri (15-20%) toi lisähintansa, vaikka eihän se pakollista sinänsä olisi ollutkaan.
Yöelämään tuli tutustuttua sangen maltillisesti, osittain siksikin että varsinainen rantabaarikadunpätkä löytyi vasta viimeisinä iltoina. Isossa bilehelvetti Coco Bongossa tuli kuitenkin käytyä. Pääsymaksu $45 sisälsi kaikki juomat (satasella olisi lisäksi saanut mm. oman pöydän ja turvamiehen). Noin nelikerroksisessa keskiosaansa kiertävässä paikassa pujahdettiin puolivahingossa heti alussa jonkin sortin vip-aitioon, joka sijaitsi katonrajassa löytyneen esiintymislavan vieressä. Paikalle porhaltanut ja koko illan juomapuolen hoitanut oma tarjoilija tietävästi virnistäen heitti edestä varattu-kyltin heti pois, joten paikasta ei sinänsä ollut sitten huolta. Juomia miekkonen lappasi sitä tahtia eteen, että pahimmillaan oli kolme lasillista samaan aikaan menossa. Showpuoli oli cabaree/varietee/sirkus/mikälie-sekamelska johon sisältyi parisenkymmentä eri esitystä. Tasaisin väliajoin ilmassa lensi paperisilppu ja ilmapallot. No, kyllä tuollaisen kerran vuodessa kestää. Rauhallisimmissa baareissa istuessa tuli havaittua paikallinen naisten ilta -tapa, käytännössä siis naisten juomat olivat (pääsymaksuttomissakin paikoissa) ilmaisia.
Kotiin ei ollut helppo päästä. Pari päivää ennen lähtöä alkoi tihkua tietoa mahdollisista vaikeuksista ja lopulta kävi niin, että Finnair olisi vielä yhden koneen lähettänyt Meksikonmatkaajia noutamaan, mutta se ei ollut saanut laskeutumislupaa Cancunin kentälle. Siirryttiin siis Cancuniin odottelemaan epävarmaa kotimatkaa. Paikka oli hotellialueen keskellä viiden tähden all inclusive -murju, joten odottelu ei ollut kovin tuskaista. Sviitistä avautui mukavat maisemat ja huoneen seinällä oli baarityylin viinapullotelineet täysine litran pulloineen (votkaa, rommia, tequilaa ja skottiviskiä), joten olisihan siellä kauemminkin viihtynyt. Reilun vuorokauden päästä aukesi mahdollisuus päästä Hollantiin ilman takeita jatkosta - sinne siis. Martin Airin koneessa oli tiivis tunnelma, kun käsimatkatavararajoitukset näyttivät olevan firmalle ja matkustajille outo asia, mutta lento sujui yllättävän vaivattomasti. Heti Hollannin kentällä saikin sitten kuulla, ettei sieltä pääse ennen seuraavaa päivää jatkamaan. Amsterdamin Ibikseen sitten syömään ja nukkumaan. Tiistaina Hollannista päästiin SASsilla Osloon ja sieltä sitten jokusen tunnin odottelun jälkeen vihdoinkin jollain halpalennolla Helsinkiin. Viivästystä siis kolmisen päivää, kulut sentään menivät kaikki Finnairin piikkiin.
Lopun vaikeuksista huolimatta matka oli kokonaisuutena yksi onnistuneimmista. Playa Del Carmen oli siitä hyvä kohde, että siinä yhdistyi tavallaan kaikki (ranta-, kaupunki-, historia- & luontoloma), joten aika ei käynyt pitkäksi. Neljä tähteä.
edit: Blogger ei näemmä noita paria kuvaa anna suurentaa. Tuossa niihin suorat linkit:
4 kommenttia:
Kiva loma varmasti ja ilmeisesti oli ihan turvallistakin.
Kyllä tuolla ihan turvallista oli. Sivukatuja tuli tavanomaiseen tapaan kompattua ja "pahimmillaan" aamukolmelta käveltyä valaisemattomassa keskustassa, eikä turvattomalta tuntunut.
Raskaasti aseistautuneita poliiseja oli kyllä paljon jatkuvasti liikkeellä. Luotiliivit oli kaikilla ja rynkyt tai konepistoolit, jeeppiensä katoilla parhaimmillaan konekivääritkin.
No mitkä reissut tuon edelle vielä sitten menivät?!1
Reissu töistä kotiin.
Lähetä kommentti